Pages

22. huhtikuuta 2018

Onnettomuus

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta ratsastusonnettumuudesta jossa olin Lucky-hevoseni kanssa. Olimme huippukunnossa molemmat, sillä olimme koko talven treenanneet montea eli raviratsastusta. Kyllähän monte on melko vaarallinen harrastus, sillä on kyse lujasta vauhdista. Siksi olikin yllättävää että onnettomuus tapahtui silloin kuin menimme Luckyn kanssa hitaasti käymäjalkaa.

Kävelimme hiekkatiellä ja muistan antaneeni vähän pohjetta Luckylle mutta yhtäkkiä tunsin hevosen katoavan altani. Lucky siis kaatui eteenpäin ja jäin sen koko painon alle. Kyseessä on lämminverinen, eli melko kevytrakenteinen hevonen mutta painaahan semmoinenkin paljon. Ne hetket kun olin Luckyn alla tuntui että kuolen vaikken ollut enää edes tajuissani. En pystynyt hengittämään. Ja jotenkin kerkesin ajatella että: "ai tältä tuntuu kun kuolee". Kun Lucky pääsi maasta ylös minäkin singahdin jaloilleni vaikken ollut edelleenkään tajuissani. Yritin vaistomaisesti ottaa ohjaksista kiinni ja estää hevosen karkaaminen, vaikken sitä itse tajunnut. Parin askeleen jälkeen lösähdin kuitenkin maahan makaamaan, sillä kipu otti vallan.


Tänne metsän keskelle kestää avun tuleminen kauan mutta silti se aika jonka makasin kylmässä ravassa kovissa kivuissa ja kykenemättä liikkumaan meni nopeasti. Itse olisin arvioinut sen kestäneen alle 10 minuuttia vaikka tosiasiassa kyse oli yli 45 minuutista ennen kuin helikopetri tuli. Isku oli tullut yläkroppaan joten heilutin kunnossa olevia jalkojani koko odotusajan hullun lailla tiedostamatta sitä itse. Vammat olivat: toinen solisluu poikki, aivotärähdys ja monta kylkiluuta poikki/murtunut. Olin sairaalassa viikon. Hirveintä sielä olemisessa oli kivunlievityksessä annettu morfiini jota annettiin suoraan suoneen. Se teki olon ahdistuneeksi ja levottomaksi vaikka veikin kivut mennessään. 

Sairaalassa oleminen oli hankalaa myös sen takia etten pidä liiasta itseeni kohdistuvasta huomiosta.  Pääsairaala on juuri sillä alueella Norrbottenissa johon kaikki sukulaiseni ovat asettuneet asumaan ja olikin erittäin raskasta mielelle kun en edes tunnistanut joitakin ihmisiä ja he tulivat katsomaan minua. Vaikken pitänytkään tilanteesta niin silti arvostin suuresti esimerkiksi sitä että ystäväni vaivautui tulemaan pitkän matkan päähän sairaalakäynneille, vaikka meillä oli koulussa meneillään pahin koeryöppy koko vuoteen. Minun kipuani vierailut eivät tosin lievittäneet vaan päinvastoin, sillä nauraminen sattui helvetisti.

Minulle ei jäänyt traumoja onnettomuudesta mutta sairaalassa ollessani pelkäsin että alan pelkäämään ratsastusta. Kun olin kutakuinkin parantunut aloin käsittää miten olin onnettomuuden ansiosta kasvanut henkisesti ja osasin jo paremmin ymmärtää miksi koko sattumuksen oli pitänyt tapahtua. Surettihan se ensin vietävästi että toinen solisluuni on nyt pysyvästi ja näkyvästi alempana kuin toinen.
Jos alan miettimään nyt tässä sitä tunnetta kun luulin kuolevani, niin en saa tunnetta päähäni millään mutta joskus nukkuessani näen unta etä jään vaikka jonkin painavan seinän alle ja muistan unessa sen litistymisen tunteen. Sen lisäksi saatan vielläkin tuntea miten kylkiluut rusahtelevat kun vaihdan asentoa. Nykyään jos tiedän joutuvani kokemaan jonkinlaista kipua, vaikkapa hammaslääkärissä niin tiedän että se ei ole mitään verrattuna siihen kipuun jota olen jo kokenut - turha siis pelätä pikku juttuja.

Luckylle ei tullut vammoja onnettomuudessa mutta se sai lopettaa treenauksen ja onnettomuudesta lähtien olemme vain sunnuntairatsastelleet. Eli Lucky on nyt eläkkeellä ja täyttää ensi kuussa 24 vuotta.

14. huhtikuuta 2018

Uusi harrastus

Yläasteikäinen Marielle olisi varmasti nauranut pihalle nyky-minäni. Nuorempana minusta oli jotenkin nyhväistä "nynnyjen puuhaa" tehdä itse käsitöitä kuten vaatteita tai noh mitä vain. (Okej tätä kirjoittaessakin tuntuu vähän tahvolta myöntää uusi kiinnostuksen kohde) Duodjin varjolla olen saanut innostuksen myös muuhun kuin saamelaiskäsityöhön.
Kun näen jonkin käsityötekniikan niin päässäni alkaa heti pyörimään ajatus: "osaisinko mieki tehä tuommosta", "olisko mulla jotaki omaa ideaa toteuttaa kyseistä työtä" ja "mitä materiaalia tarvittisin".  Enää en katso kummaksuvasti kun joku vastaa tehneensä itse paitansa H&M:än sijaan.

Olen puolen vuoden ajan harjoitellut pieniin poronsarviin Macrame-töitä. Ja seinällä on ensimmäinen isompaan alustaan tehty työ, (joka ei ole vielä edes valmis vaikka se roikkuu jo seinällä ehehh olen hätähousu jossain asioissa.) Minulla on kesken kolme muutakin macrame-työtä sillä inspiraatio on loppunut kesken. En oikein tahdo enää keksiä uusia solmuja vaikka haluaisinkin ideoida esimerkiksi tämän työn keskiosaan vielä jotain härpäkettä.
Poden jonkinlaista vastuun tuntuoa siitä että minun täytyy opetella myös äidinpuoleisen suvun perinnekäsitöitä samalla tavalla kuin olen toteuttanut Duodjia. Sen takia olen suunnittelemassa ryijyä ja toivon että saan joskus alkuinspiraation jotta tarttuisin toimeen. Kaiken tämän keskellä minulla on vielä kukkainen kesägákti täysin aloittamatta...hehe taitaa tulla kiire sillä nämä ovat jo niitä aikoja vuodesta kun uusi kesägákti alkaa olla ajankohtainen. Kankaan olen jo onneksi löytänyt markkinoilta!


4. huhtikuuta 2018

Påski

Nyt on taas melko tyhjä olo kun pääsiäinen otti ja loppui. Hiljaisuus ja rauha ovat palanneet eikä enää kuulu kelkkojen melske. Sukulaiset ovat lähteneet takaisin koteihinsa. Mutta herranen aika mitkä viisi päivää meillä olikaan! Olen ollut iltaisin niin väsynyt että Jens on saanut raahaamalla raahata minut vielä rantasaunaan.
Pääsiäinen täälläpäin tarkoittaa siis irtokarkkien alehintoja, makkaranpaistoa nuotiolla ja pitkiä huviretkiä kelkalla joihin osallistuu koko suku. (Mönkijään oli tullut yli kymmenen tuntia lisää, joka on melko paljon meille parin päivän aikana.)

Suuri tekijä tässä onnistuneessa pääsiäisessä on ollut tämä täydellinen kevätilma! Päivisin kirkas auringonpaiste ja täysikuuöisin pakkasta -15 astetta. Tiedättekö sen ihanan hajun kevättalvi-iltoina kun päivällä on ollut lämmin ja yöksi tulee pakkasta. Jos sen voisi jollain tavalla saada hajuvesituoksuksi niin se olisi kyllä ehdoton lempparini.
Tänä iltana tai oikeastaan ihan kohta, meille tulee vielä viimeisiä pääsiäisvieraita kaukaa etelästä, jotka haluavat nähdä poroja sekä kuulla hieman paikallisesta kulttuurista.

 Huivi jota käytän aina syysteurastuksessa osottautui sopivaksi näin pääsiäisenäkin!
 Yksi retkistä joille lähdimme päätyi Pullinki-vaaran päälle.

27. maaliskuuta 2018

Kevättalvi

Paras vuodenaika on täällä! Ihanin vuodenaika ei missään nimessä ole kesä vaan kevättalvi. Kaikki Lapissa tai siis Sápmissa asuvat ovat varmasti sataprosenttisesti samaa mieltä asiasta. Kevättalvi on myös syy siihen miksi kaikki täälläpäin ovat ryppyisiä jo 40-vuotiaina haha. Ulkona ollessa ei ehkä edes tule ajatelleeksi aurinkorasvoja, vaikka aurinko paistaa kirkkaasti joka suunnasta, sen kimmeltäessä lumesta ja taivaalta. Pari vuotta sitten poltin pääsiäisenä naamani oikein kunnolla istuessani suuren suvun kanssa nuotiopaikallamme auringossa koko pitkäperjantain.
Tähän aikaan sisätiloissakin ollessa tuntuu mahdottomalta olla siristelemättä silmiä, sillä ulkona on niin kirkasta. Muistakaa herran nimessä siis kuljettaa aurinkolaseja mukananne joka paikkaan, sillä lumisokeus on piilevä vaara kevättalvipäivinä vaikka olisi pilvistäkin.

Pienestä pitäen lempi juhlani on ollut pääsiäinen ja varmaan juuri tämän vuodenajan takia. Onhan joulukin kiva kun kokoonnutaan yhteen perheen kanssa, mutta pääsiäisenä yhteen kerätään koko suku ja ollaan ulkona koko porukalla! Koko hiljainen kylämme muuttuu vilkkaaksi paikaksi pääsiäisenä kun kaikki pikkuserkkuni tulevat perheineen ja kokoontuvat isoisiensä mökeille. Joukossa on joka vuosi joku uusi kasvo, jota en ole edes ikinä nähnyt mutta silti olemme selvästi jonkinlaisia pikkuserkkuja saman sukunimen perusteella. Löhöämme rivissä porontaljoilla Påskön-saarella ja taidamme olla aika näky. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Påskön on paljon parempi kohde aurinkolomalle kuin Kanariansaaret, kun voi pilkkiäkkin jos kyllästyy löhöilyyn. Jos satut ajhaan likelä olevala skuuterileetilä niin pysähy fikalle go ajat siutti saaren!

Nyt pääsiäistä odotellessa palaan viime viikonloppuun. Tutkiskelimme hieman mikä tilanne metsissä on meneillään (mitä jälkiä näkyy ja lumitilanne jne.) Eli kävimme "takapihallamme" sijaitesevalla suojelualueella, josta näkyy mm. Suomeen (ja näköjään myös Ylläkeslle asti).
Jens sai minut ylipuhutuksi ja otimme mettäsuksien sijaan mönkijän. Olen sen verran vanhanaikainen että tykkään enemmän liikkua metsässä suksilla kuin moottorikelkalla...tai noh onhan hullun paljon kätevämpää liikkua suksilla tiheikössä kuin kömpelöllä mölykoneella, joka tuntuu herättävän karhutkin pesistään.

 Meidän kylä näyttää täältä ylhäältäpäin entistä pienemmältä. 
Copyright @ Sunná. Blog Design by KotrynaBassDesign