Pages

27. helmikuuta 2019

Talvimarkkinat 2019

Hei onpa omituista, jotenkin tämä postaus on vain jäänyt postaamatta. Markkinat olivat kolme viikkoa sitten. Enkä ole kertonut niistä vielä blogissa! Ehkä se johtuu siitä että tänä vuonna en ottanut kameraa edes mukaan Jokkmokkiin. Olen jo kai saanut ne parhaimmat kuvat viime vuosina Kuhmusen Pekasta ja pororaitosta ja olen nyt tyytväinen. (Siksi näettekin viime vuosien kuvia tässä postauksessa.)
Markkinoiden tarkoitus on valjennut minulle vasta pari vuotta sitten. Eihän kukaan lähde miinus 20 asteessa ostamaan metrilakua ja donitseja. Kaikki lähtevät sinne tapamaan tuttavia! Markkinat menevät parhaillaan että etenet koko markkina-alueen niin että 20 metrin välein törmäät tuttuihin ja jäätte jutustelemaan. Tänä vuonna tuli tehtyä ennätys kun ensimmäiset 10 metriä markkina-alueella käveltyämme törmäsimme pikkuserkku-katraaseeni. Hehe voi sitä pulinan määrää kukaan ei varmaan saanut loppupeleissä selvää toisistaan kun kaikki puhuivat toistensa päälle.

Markkina-lauantaina onnistuin muuten kaatumaan yhden kerran. Kaatumiset kuuluu asiaan kun kävelee "poronkarvakengillä". En tiedä niiden suomalaista nimeä... "siepakkaat" kaikki taitavat sanoa mutta se on väärä sana, sillä se tarkoittaa käännettynä Gällivaaran pitkävartisia poronkarvakenkiä.
Pyllähdyksiin on tottunut (varsinkin auratuilla jalkakäytävillä) eikä parista kaatumisesta kenenkään kunnia saa kolahdusta...eikä takamuskaan sen puoleen kun gáktin alushameet pehmentävät laskua. Täytyy vain heti nousta ylös, ravistaa enimmät lumet pois holbista ja oikaista korkea hattu takaisin paikalleen niin ja jatkaa eteenpäin. Mutta se onkin sitten vaikeampaa saada muut ymmärtämään että jos mätkähdän maahan niin en travitse kymmentä käsiparia nostamaan minua ylös. Tässäkin kyseisessä pyllähdyksessä sain kaksi englantia puhuvaa miestä rientämään juosten apuun. Toinen heistä meinasi mätkähtää itsekkin vaikkei hänellä ollut edes karvakenkiä jalassa. Ennen kuin he ennättivät luokseni olin jo ylhäällä. Yritinpä siinä jotenkin englanniksi selittää että ilmalennot on ihan kuin melkein yksi kulttuurirituaali. Mutta jotenkin se hössötys ja melu tyhjästä saa normaalin tilanteen muuttumaan noloksi.
Hassuinta tilanteessa oli se että vähän aikaisemmin olimme tosiaan nähneet karvalakkisen miehen juoksemassa katua alas, hän teki pitkän ilmalennon karvakengillään niin että naama krapasi lumista tienpintaa pari metriä. Siinä ohimennen mainitsin Jensille että "kohta on kuiteski minun vuoro kaatua".

1. helmikuuta 2019

Helmikuun ensimmäinen

Huh hei ja hyvää uutta vuotta (hieman myöhässä hehe). Tammikuu hurahti hirmu nopeasti. Minusta tammikuun nimen voisi muuttaa jo "Duodjikuuksi" sillä ihan totta, ei taida olla yhtään päivää tammikuussa että en olisi istunut neula kädessä tai ompelukoneen ääressä.
Syntymäpäiväni olivat viime viikolla ja se tarkoittaa sitä että Jokkmokin markkinat ovat ensi viikolla! Tänä vuonna olen väkertänyt itselle uudet säpikkäät, kengät, markkinagáktin ja vyölaukun. Se ei kuulosta paljolta mutta työtä niissä riittää moneksi viikoksi. Varsinkin kun en ole välttämättä mikään luonnonlahjakkuus tarkkuudessa. Nytkin minun pitäisi olla pliseeraamassa 1 cm kokoisi vekkejä neljään metriin. Niin huh onneksi vain neljään metriin eikä 20 metriin niin kuin joidenkin perheiden puvuissa.

Ai niin ja sitten vielä tämä että olemme startanneet turistivastaanoton, jossa minä toimin keulahahmona. Ihan ensimmäiset vieraat eksyivät meille jouluviikolla. He olivat kuulleet jostain että meidän kylässämme voi nähdä poroja lähietäisyydeltä. Joten he kurauttivat pihallemme. Sattuipa niin hassusti että meinasimma juuri silloin teurastaa kotiaidalla pari poroa.
Joten pikkuserkkuni tepastelee naapurista "pössä olalla" ja törmää matkalaisiin jotka kummastelevat että "missähän niitä poroja voi nähdä." Äiti juoksee karvalakissa sisälle sanomaan minulle että "sielä olis nyt Kenne pössan kanssa ja turistiperhe menossa aidalle." Ajattelin että äiti kiusoittelee ja jatkoin aamupalaa rauhassa. Sitten Jens kurkistaa ikkunasta ulos ja sanoo että kyllä sielä nyt jokin joukko näyttää olevan. "Herran pieksut!" pääsi suustani samalla kun juoksin pukemaan ulkovaatteita. Käskin Kennen mennä pyssyn kanssa sisälle kahville jotta vieraat eivät pelästyisi tai alkaisi ihmettelemään. Vaikka koko ideana onkin että vieraat saavat tulla poroaidan arkeen niin rajansa kaikella!

Siinä tohinassa ei kerennyt juuri jännittää mutta kylläpä sitten jännitti kun ensimmäiset viralliset vieraat tulivat! Rehellisesti sanoen olin pissata pöksyyn kun kuulin taxifirman tila-auton kääntävän kylätiellemme! Ajatuksena oli että tuleeko tähän ikinä tottumaan? Olen viime talvet ottanut vastaan epävirallisia vieraita monia kymmneniä kertoja, mutta silti minua jännitti nyt kun kaikki on niin virallista. Jos olisin tiennyt että tulen tarvitsemaan työssäni englantia niin olisin panostanut siihen 110% kouluaikana. Paremmalla englanninkielitaidolla ei olisi nimittäin mitään syytä jännitykseen.


20. joulukuuta 2018

Pakollinen joulurauha

Tässä joulukiireiden keskellä valmistun henkisesti siihen että olen ehkä viikon päästä flunssassa tai oksennustaudissa kuten kaikki viime vuosien joulut. Yritin siis tehdä ensi viikon hommat valmiiksi pois alta, plus kaikki normaalit joulukiireet. Joulukorttien signeeraukset ja ensi viikon siirtoaidan poroille kun on aika vaihtaa laidunta. Tähän vielä neljä ompelutyötä joista kaksi täytyy olla valmiina ennen perjantaita ja kaksi jouluksi. 
Maanantaina sain pikku päänsäryn joka lähti kuitenkin pois reippalla hölkkälenkillä. Mutta tiistaina eli 18 joulukuuta touhutessani firman aidalla, iski se mitä olin vähän odottanut... tosin en ajatellut että se tulisi tässä kyseisessä muodossa. Kroppa sanoi että: "STOP  nytten! Ota rauhassa hyä ihminen" Kurottautuessani ottamaan maasta sahaa alaselkääni viilsi helvetillinen kipu. Enpä ole ikinä semmosta selkäkipua kokenut. Jos olisin ollut ihmisten joukossa niin olisin voinut luulla että joku lähellä oleva iski minua pienellä merkitsemispuukolla, sillä kipu oli niin konkreettinen piston tunne. Mutta eihän aidalla ketään ollut joten tajusin että syksyinen noidannuoli oli tullut pahempana takaisin. Kaaduin lumeen lamaantuen täysin kivusta. 
Seuraava asia minkä tajusin oli että makoilin maassa nauraen katsoen taivasta joka tiputteli isoja puuterilumihiutaleita kasvoilleni.  En tiedä kauanko meni mutta joitakin minuutteja makoilin siinä kovissa kivuissa ennen kuin havahduin koparoiden naks naks-ääneen joka kuului toiselta aidalta. Havahduin siihen että minua naurattaa sillä kipu oli muuttunut kihelmöinniksi/kipristelyksi selkärangassa joka purkautui ulos nauruna. Onneksi porot eivät sattuneet olemaan kyseisessä aidassa sillä jos makoilet maassa niin ei mene kauaakaan kun joku tulee huitaisemaan terävällä koparalla sanoen: "ylös siittä"
Yrityksistä huolimatta en päässyt liikkumaan vaikka kuinka heiluttelin itseäni, jokainen liike sattui pistona selkään. Minulla oli kuitenkin kiire sillä paliskuntani työntekijä oli tulossa niillä minuuteilla enkä minä voi loikoilla maassa silloin. Lopulta riuhtaisin itseni ylös kirouksien saattamana. Konttasin aidalta kylätielle ja pääsin kotiaidalle kunnialla. Osottautui että minun kipuni ei tainnut kuitenkaan olla mitään siihen verrattuna että paliskuntani työntekijä oli juuri edellispäivänä saanut kämmenensä  lävistettyä poronsarven toimesta.

Mutta noh nyt minun on pakko ottaa hieman rauhallisemmin joulun ajan, joka on ehkä ihan hyvä asia. Tänne on jo laskeutunut joulurauha niin kuin kuvista näkyy. Vain parin tunnin välein yli sujahtavat matkustajakoneet kilpailevat äänekkyydellään poronkellon kilinän kanssa. Mutta tuo lentokoneidenkin ääni on jo joidenkin vuosien ajan kuulunut olennaisena osana juuri joulukuun tunnelmaan. Rauhallista joulua kaikille blogini lukijoille!

12. joulukuuta 2018

Ihana kaamos

Niin kuin te jotka olette seurailleet minua kauemmin tiedätte että olen aina tykännyt kaamoksesta. Minusta on hirmu tunnelmallista kun jo puolen päivän jälkeen tulee pimeää. Kaamos menee aina ohi nopeasti sillä koko kaamosajan ainakin minä itse olen ihan joulutunnelmissa, joten päivien pimeyttä ei välttämättä tule edes ajatelleeksi kiireen keskellä.

Juuri tällä hetkellä valmistelen joululahjoja ja kuuntelen perinteeksi muodostunutta musikhjälpenin suoraa viikon mittaista lähetystä. Joka vuosi mietin miten voisin itse osallistua "musiikkiapuun" mutta en ole ainakaan vielä saanut asiaksi osallistua.
Ulkona on ensimmäiset kunnon -20 pakkaset. Ikkunan toisella puolella on juuri nyt sininen hetki auringonsäteiden hehkuessa oranssin/punaisen ja tumman pinkin sävyissä Mettäkeron takana. Olin koko lyhyen valoisan ajan ulkona tänäkin päivänä ja nyt kasvoja nipistelee vaikka minulla on aina huivi kasvojen ympärillä kun pakkasta on enemmän.
Tässä nyt viime viikkojen kuvia näistä lumi-ilmoista jolloin on tullut päivän aikana monia senttejä sitä kaivattua lunta.

Aina kuvien otto ei onnistu, varsinkaan tämän kyseisen herran kanssa.
Copyright @ Sunná. Blog Design by KotrynaBassDesign