Pages

23. toukokuuta 2018

Tavarapaljous

Lapsena vihasin Nuuskamuikkusta joka ei ikinä halunnut omistaa tavaroita ja oli oikea minimalistisuuden perikuva. En kyennyt aavistamaan millainen minimalisti minusta tulee nyt aikuisiällä. Kun muutin vuonna 2012 omaan asuntoon Övertorneån keskustaan lukion ajaksi, niin tajusin miten mukavaa on kun kaapit eivät ole täynnä roitoa. Oli ihanaa muuttaa uuteen kämppään ja tuoda sinne vain ne tavarat jotka todella tarvitsin. Sillä myönnän että kotopuolessa näkyy tavaroiden turha säästämiskulttuuri  (tai peräti hamstraus).
Toinen vanhemmistani on kolmas sukupolvi pula-ajan/sodan jälkeen eli hän haluaa säästää kaiken! Kun taas toinen vanhempani joka on ihan erilaisesta kulttuurista ei perusta tavaroiden päälle rahtustakaan. He ovat kaksi ääripäätä ja kummankin käytös saa minut välillä raivon partaalle tässä asiassa. Toinen ei voi heittää roskiin vanhoja sukkiakaan - "näistä saa hyvän lattialuutun". Ja toinen saattaa puolestaan jättää jotain arvokastakin mieron tielle ja perusteluna kuuluu että "se oli jo vanha joku muu saa nyt ottaa sen." Kuten firma-auton vararenkaan jääminen Hailuotoon campingin pihalle.

Keväisin täällä Ruotsissa voi ihmetellä risteyksissä nököttäviä tavarakasoja. Kaikki saavat kevätsiivouksen tehdessään viedä omaan tiehaaraan rojua, jotka tullaan sitten hakemaan kaatopaikalle rekoilla. Mutta moni roska ei kerkeä nököttää tienposkessa kauaa sillä nämä roskakasat ovat kultaa niille jotka asuvat joen itä-puolella ja he tulevatkin ihan peräkärryjen kanssa kun tietävät tarjolla olevan ilmaista rojua. Herää kysymys että mitä joku tekee rikkinäisellä tv-tasolla tai suksien sauvoilla joissa ei ole edes kärkiä jäljellä. Ne kai lojuvat vuorostaan seuraavat 20-vuotta itänaapurin varaston perällä.

Itselleni vaikeinta taitaa vielä olla vaatteiden poisheittäminen. Sillä olen aina ollut hulluna äidin vaatekaapille lainaamaan 30-vuotta vanhoja asuja. Joten en oikein tiedä miten suhtautuisin tähän vaateasiaan. Tässä videossa on kuitenkin inspiraationlähteeni, jonka innoittamana olen lahjoittanut pois vanhoja vaatteita. Täytyy katsoa video vielä jokunen kerta jotta pääsisin vauhtiin kunnolla.


14. toukokuuta 2018

Konferenssi Svansteinissa

Olin täysin yllättynyt kun korviini kantautui että jokavuotinen saamelaisnuorten kokous pidetään minun saamenkyläni alueella! Aikaisempina vuosina en ole haaveillutkaan lähteväni sillä kokous on melko kiireiseen aikaan vuodesta ja lähes aina syd-/lulesaamelaisten alueella.
Nyt kokous oli järjestelty ihan "kulman taakse" vanhaan koulukotiin. Melko hassua että samassa talossa isä on aikanaan käynyt koulua ja tehty ruotsalaiseksi, mutta nyt käytävillä ei voinut kuulla muuta kuin saamenkielen eri murteita värikkäiden sukupukujen joukossa. Jokaiseen lipputankoon oli vedetty saamenliput ja kun isä haki minut kokouspaikalta hän ei ollut uskoa silmiään: "Tuota mie en olis ikinnä saattanu uskoa näkevänni."

Perjantaipäivän virallisuuksien jälkeen saimme lauantaina olla hieman vapaammin. Opettelimme  sydistanssin oikeaoppiset salat ihan alusta (joku täälä muuten kysyi siihen liittyvän kommentin viikkoja sitten, katso edellisen postauksen kommentit).
Minua on harmittanut nyt jälkikäteen se ettei minulla ollut vielä omien ylioppilasjuhlien aikaan taitoa tehdä gáktia päättäritanssijaisiin. Nyt pääsin kuitenkin kokemaan "balin" eli tanssijaiset uudestaan gáktin kanssa juhlaillallisen sekä punaisen maton kera, kokouksen loppujuhlassa. Se oli sopiva tilaisuus vihkiä käytöön vastavalmistunut kesägákti 2018.

Koko konferenssi oli onnistunut. Tietysti pientä förvirrausta eli hämmennystä oli koko ajan ilmassa sillä tälle kansalle suunnittelu ja aikataulussa pysyminen on vaikeaa. Onneksi sitä osataan käsitellä huumorilla ja puhutaankin "saamelaisesta puolitunnista". Tarkoittaen siis sitä että jos on sovittu jokin aikataulu niin kaikki on kuitenkin rapeat puoli tuntia myöhässä.
Sen sijaan taidamme olla maailman parhaimpia kättelemään uusien tuttavien kanssa. Jos et ole tavannut jotain porukasta niin kävelette salamana suoraan kuin sovittuna toistenne luokse kättelette, esittäydytte ja käytte sukutaustan läpi. Vanhojenkin kaukaisten tuttujen kanssa kätellään ja muistellaan sukuyhteyksiä, mutta ei yhtä pitkällä kaavalla kuin ensikerran tavatessa.
Oikeastaan tuntuu että olen enemmän kätellyt ihimisiä kuin kuunnellut itse konferenssia. Sillä vaikka jos puheenjohtajan avajaispuheen aikana huomaat että salin toisella puolella on nyt joku jota et ole kätellyt, niin se täytyy suorittaa heti pois alta vaikka kahdenkeskinen sukuselvitys häiritsisikin puheenpitäjää hehe first things first.

2. toukokuuta 2018

Kevätjutaus

Viime sunnuntaina jutasimme porot kesämaalle. Te varmaan jo tiedätte mitä se tarkoittaa jos olette lukeneet blogiani kauemmin. Me välttelemme omassa siida-ryhmässä moottoroitujen apuvälineiden käyttöä, jotka aiheuttavat turhaa stressiä viimeisillään oleville poromammoille. Kätevintä on ripustaa kello kaulaan kesyhärälle ja taluttaa sen houkuttelemana koko siidan tokka vasontamaille.
Olen harjoitellut tätä vaarten kuntoa joulusta lähtien, mutta viimeiset kilometrit tuntuvat silti joka vuosi raskailta tallustaa lumessa.
Tänä vuonna onnistuin putoamaan kaltioon juuri kun olimme päässeet "pääpysäkille" en kai katsonut kunnolla eteeni vaan enemmän puiden naavatilannetta kun yhtäkkiä kuului plumps. Seisoin  puolisulassa kaltiossa, alkaen hyperventiloimaan kylmyydestä. Kädessäni olevan narun päässä Muohta seisoi kuivalla maalla katsoen minua kuin sanoen: "tyhmä ihminen". Porot aistivat mistä kannattaa kävellä, ja mistä ei. Sääli ettei ihminen ole yhtä fiksu. Noh onneksi koulussa on harjoiteltu tilannetta joten hyppäsin kuivalle maalle, tasasin hengitykseni ja aloin salamana riisumaan märkiä housuja.
Onneksi vettä oli vain puoleen kehoon asti. Jos olisi ollut päivä ei minulla olisi ollut paleltumisen vaaraa mutta varhaisen kevätaamun kylmyys tuntui hyytävältä märissä tamineissa. Porot katselivat kyllä vähän kummissaan kun seisoa kökötin lumella ilman housuja takki kietaistuna jalkojen ympärille. Tiesin että Jens aikoi minun vastustelusta huolimatta seurata kilometrin välimatkan päässä tokan takana mönkijällä, enkä kerennyt odottaa niin hirmu kauaa ennen kuin mönkijän ääni alkoi kuulua. Minulla on nimittäin varavaatteet aina mönkijän laatikossa hehee!
Meidän saamenkylän kevätjutaus sekä muu poronhoito on melko erilainen verrattuna muihin saamenkyliin. Niin kuin tiedätte porojen kuuluu liikkua luonnonkierron mukana, mutta meidän saamenkylässä suurin osa poroista (ei tietenkään kaikki) otetaan aitaukseen talven ajaksi. Mitä kovempi talvi sitä enemmän poroja täytyy aitoa jotta niiden ei tarvitse kulkea varavarastoilla (vaikka varavarastoilla kulkeminen kuulukin talvisin poron luonnolliseen kataboliseen elintapaan.)

Vaikka voisi luulla että aitominen sekä ruokkiminen olisi hyvä juttu, niin se ei kuitenkaan ole eettisesti, ekonomisesti eikä kulttuurillisesti oikein. Poroja täytyy lahdata talven mittaan jotta muut porot saisivat ruokaa. Mutta se että porot "syövät itsensä ylös" aidassa ei ole  pääongelma vaan se että villin eläimen laittaessa aitaan ja riistäessä siltä sen mahdollisuuden luonnolliseen käyttäytymiseen - Ne voivat tietenkin henkisesti huonosti mutta sen lisäksi muodostuu ihan uudenlaisia/uinuvia sairauksia. Jotkin niistä ovat zoonoosi-peräisiäkin!
Meillä on kyllä vanhat parannustavat, olisi kuitenkin mukava saada enemmän tukea eläinlääkäreiltä mutta faktahan on se ettei eläinlääkäriksi opiskellessa lueta yhtään porosta (Ruotsissa). Olemme olleet eläinlääkäreiden kanssa eniten yhteydessä silloin kun poro on jo kuollut eikä silloin kun poro on sairas. Heitä tietenkin kiinnostaa tutkia kuolleita lähemmin ja ottaa kokeita. Eläinlääkäreiden kiinnostus on silminnähden aitoa ja he istuvatkin muistiinpanovälineet kädessä pakkasessa kun heille kertoo perinnetiedosta poron ruumiinavauksen yhteydessä. Olen varma että yhteistyömme tuottaa tulosta jonkin vuosikymmenen kuluessa.
Tämä talvi on ollut henkisesti raskas ei vain poroille vaan koko meidän siida-ryhmälle juuri näiden sairauksien takia jotka ovat verottaneet poromäärää. Olen monena yönä pitänyt pieniä porolapsia sylissäni ja yrittänyt lääkitä niitä. Mutta turhaan. On toisaalta helpotus kun näkee puoli päivää kestäneen tuskan hiipuvan ja loppuvan pikku porolapsen viimeiseen huokaukseen aamuyön tunteina. Hirveintä on ymmärtää se että eläin olisi pärjännyt vapaana luonnossa, mutta joutunut siellä tietenkin kamppailemaan nykytalvien olosuhteiden kanssa ruokaa hakiessa.
Vaikka moni muu vaara vaanii poroja ulkopuolella niin silti voitte vain aavistaa mikä helpotus keväällä koittaa kun voimme päästää porot vapaaksi aitauksesta. Normaalisti porot pelkäävät ihmisiä mutta meidän saamenkylässä joitakin porosukupolvia kestänyt aitausruokinta on tehnyt niistä kesympiä kun verrataan oikeaan pastorialismi/nomadismi-poronhoitoon jota harjoitetaan tunturisaamenkylissä. 
Noh sen jälkeen kun poromme ovat päässeet vapaiksi kuluu suunnilleen päivä jonka jälkeen ne taas pelkäävät ihmistä ja stressaantuvat ihmisten läsnäolosta. Kesyhärät ovat tietenkin asia erikseen sillä ne ovat tradition mukaan kasvatettu siihen että ne pysyvät lähialueella ja tarvittaessa ilmaantuvat paikalle kantohäriksi.

Varsinkin kevättalvi on poronhoitokulttuurissa pyhää aikaa sillä silloin vatsoissa olevat vasat valmistautuvat kohtaamaan ulkomaailman. Muitte/Muista - Helmikuun lopusta huhtikuun alkuun poroäitit ovat herkkiä stressille ja voivat heittää sikiön stressitilanteessa. Tämä on hyvä tietää sillä juuri silloin Sápmissa on turistisesonki kovimmillaan.

22. huhtikuuta 2018

Onnettomuus

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta ratsastusonnettumuudesta jossa olin Lucky-hevoseni kanssa. Olimme huippukunnossa molemmat, sillä olimme koko talven treenanneet montea eli raviratsastusta. Kyllähän monte on melko vaarallinen harrastus, sillä on kyse lujasta vauhdista. Siksi olikin yllättävää että onnettomuus tapahtui silloin kuin menimme Luckyn kanssa hitaasti käymäjalkaa.

Kävelimme hiekkatiellä ja muistan antaneeni vähän pohjetta Luckylle mutta yhtäkkiä tunsin hevosen katoavan altani. Lucky siis kaatui eteenpäin ja jäin sen koko painon alle. Kyseessä on lämminverinen, eli melko kevytrakenteinen hevonen mutta painaahan semmoinenkin paljon. Ne hetket kun olin Luckyn alla tuntui että kuolen vaikken ollut enää edes tajuissani. En pystynyt hengittämään. Ja jotenkin kerkesin ajatella että: "ai tältä tuntuu kun kuolee". Kun Lucky pääsi maasta ylös minäkin singahdin jaloilleni vaikken ollut edelleenkään tajuissani. Yritin vaistomaisesti ottaa ohjaksista kiinni ja estää hevosen karkaaminen, vaikken sitä itse tajunnut. Parin askeleen jälkeen lösähdin kuitenkin maahan makaamaan, sillä kipu otti vallan.


Tänne metsän keskelle kestää avun tuleminen kauan mutta silti se aika jonka makasin kylmässä ravassa kovissa kivuissa ja kykenemättä liikkumaan meni nopeasti. Itse olisin arvioinut sen kestäneen alle 10 minuuttia vaikka tosiasiassa kyse oli yli 45 minuutista ennen kuin helikopetri tuli. Isku oli tullut yläkroppaan joten heilutin kunnossa olevia jalkojani koko odotusajan hullun lailla tiedostamatta sitä itse. Vammat olivat: toinen solisluu poikki, aivotärähdys ja monta kylkiluuta poikki/murtunut. Olin sairaalassa viikon. Hirveintä sielä olemisessa oli kivunlievityksessä annettu morfiini jota annettiin suoraan suoneen. Se teki olon ahdistuneeksi ja levottomaksi vaikka veikin kivut mennessään. 

Sairaalassa oleminen oli hankalaa myös sen takia etten pidä liiasta itseeni kohdistuvasta huomiosta.  Pääsairaala on juuri sillä alueella Norrbottenissa johon kaikki sukulaiseni ovat asettuneet asumaan ja olikin erittäin raskasta mielelle kun en edes tunnistanut joitakin ihmisiä ja he tulivat katsomaan minua. Vaikken pitänytkään tilanteesta niin silti arvostin suuresti esimerkiksi sitä että ystäväni vaivautui tulemaan pitkän matkan päähän sairaalakäynneille, vaikka meillä oli koulussa meneillään pahin koeryöppy koko vuoteen. Minun kipuani vierailut eivät tosin lievittäneet vaan päinvastoin, sillä nauraminen sattui helvetisti.

Minulle ei jäänyt traumoja onnettomuudesta mutta sairaalassa ollessani pelkäsin että alan pelkäämään ratsastusta. Kun olin kutakuinkin parantunut aloin käsittää miten olin onnettomuuden ansiosta kasvanut henkisesti ja osasin jo paremmin ymmärtää miksi koko sattumuksen oli pitänyt tapahtua. Surettihan se ensin vietävästi että toinen solisluuni on nyt pysyvästi ja näkyvästi alempana kuin toinen.
Jos alan miettimään nyt tässä sitä tunnetta kun luulin kuolevani, niin en saa tunnetta päähäni millään mutta joskus nukkuessani näen unta etä jään vaikka jonkin painavan seinän alle ja muistan unessa sen litistymisen tunteen. Sen lisäksi saatan vielläkin tuntea miten kylkiluut rusahtelevat kun vaihdan asentoa. Nykyään jos tiedän joutuvani kokemaan jonkinlaista kipua, vaikkapa hammaslääkärissä niin tiedän että se ei ole mitään verrattuna siihen kipuun jota olen jo kokenut - turha siis pelätä pikku juttuja.

Luckylle ei tullut vammoja onnettomuudessa mutta se sai lopettaa treenauksen ja onnettomuudesta lähtien olemme vain sunnuntairatsastelleet. Eli Lucky on nyt eläkkeellä ja täyttää ensi kuussa 24 vuotta.

Copyright @ Sunná. Blog Design by KotrynaBassDesign