Pages

22. huhtikuuta 2018

Onnettomuus

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta ratsastusonnettumuudesta jossa olin Lucky-hevoseni kanssa. Olimme huippukunnossa molemmat, sillä olimme koko talven treenanneet montea eli raviratsastusta. Kyllähän monte on melko vaarallinen harrastus, sillä on kyse lujasta vauhdista. Siksi olikin yllättävää että onnettomuus tapahtui silloin kuin menimme Luckyn kanssa hitaasti käymäjalkaa.

Kävelimme hiekkatiellä ja muistan antaneeni vähän pohjetta Luckylle mutta yhtäkkiä tunsin hevosen katoavan altani. Lucky siis kaatui eteenpäin ja jäin sen koko painon alle. Kyseessä on lämminverinen, eli melko kevytrakenteinen hevonen mutta painaahan semmoinenkin paljon. Ne hetket kun olin Luckyn alla tuntui että kuolen vaikken ollut enää edes tajuissani. En pystynyt hengittämään. Ja jotenkin kerkesin ajatella että: "ai tältä tuntuu kun kuolee". Kun Lucky pääsi maasta ylös minäkin singahdin jaloilleni vaikken ollut edelleenkään tajuissani. Yritin vaistomaisesti ottaa ohjaksista kiinni ja estää hevosen karkaaminen, vaikken sitä itse tajunnut. Parin askeleen jälkeen lösähdin kuitenkin maahan makaamaan, sillä kipu otti vallan.


Tänne metsän keskelle kestää avun tuleminen kauan mutta silti se aika jonka makasin kylmässä ravassa kovissa kivuissa ja kykenemättä liikkumaan meni nopeasti. Itse olisin arvioinut sen kestäneen alle 10 minuuttia vaikka tosiasiassa kyse oli yli 45 minuutista ennen kuin helikopetri tuli. Isku oli tullut yläkroppaan joten heilutin kunnossa olevia jalkojani koko odotusajan hullun lailla tiedostamatta sitä itse. Vammat olivat: toinen solisluu poikki, aivotärähdys ja monta kylkiluuta poikki/murtunut. Olin sairaalassa viikon. Hirveintä sielä olemisessa oli kivunlievityksessä annettu morfiini jota annettiin suoraan suoneen. Se teki olon ahdistuneeksi ja levottomaksi vaikka veikin kivut mennessään. 

Sairaalassa oleminen oli hankalaa myös sen takia etten pidä liiasta itseeni kohdistuvasta huomiosta.  Pääsairaala on juuri sillä alueella Norrbottenissa johon kaikki sukulaiseni ovat asettuneet asumaan ja olikin erittäin raskasta mielelle kun en edes tunnistanut joitakin ihmisiä ja he tulivat katsomaan minua. Vaikken pitänytkään tilanteesta niin silti arvostin suuresti esimerkiksi sitä että ystäväni vaivautui tulemaan pitkän matkan päähän sairaalakäynneille, vaikka meillä oli koulussa meneillään pahin koeryöppy koko vuoteen. Minun kipuani vierailut eivät tosin lievittäneet vaan päinvastoin, sillä nauraminen sattui helvetisti.

Minulle ei jäänyt traumoja onnettomuudesta mutta sairaalassa ollessani pelkäsin että alan pelkäämään ratsastusta. Kun olin kutakuinkin parantunut aloin käsittää miten olin onnettomuuden ansiosta kasvanut henkisesti ja osasin jo paremmin ymmärtää miksi koko sattumuksen oli pitänyt tapahtua. Surettihan se ensin vietävästi että toinen solisluuni on nyt pysyvästi ja näkyvästi alempana kuin toinen.
Jos alan miettimään nyt tässä sitä tunnetta kun luulin kuolevani, niin en saa tunnetta päähäni millään mutta joskus nukkuessani näen unta etä jään vaikka jonkin painavan seinän alle ja muistan unessa sen litistymisen tunteen. Sen lisäksi saatan vielläkin tuntea miten kylkiluut rusahtelevat kun vaihdan asentoa. Nykyään jos tiedän joutuvani kokemaan jonkinlaista kipua, vaikkapa hammaslääkärissä niin tiedän että se ei ole mitään verrattuna siihen kipuun jota olen jo kokenut - turha siis pelätä pikku juttuja.

Luckylle ei tullut vammoja onnettomuudessa mutta se sai lopettaa treenauksen ja onnettomuudesta lähtien olemme vain sunnuntairatsastelleet. Eli Lucky on nyt eläkkeellä ja täyttää ensi kuussa 24 vuotta.

4 kommenttia:

  1. Moi. Olipa aika hurja juttu. Heikkohermoisempi olisi lopettanut hevosten kanssa puuhailun. Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monella läheiselläni kävi alkujärkytyksen tuiskeessa mielessä että hevoset pitäisi sijoittaa uusiin koteihin ihan jo niiden "vaarallisuuden" takia. Mutta sain puhutuksi kaikille järkeä.

      Poista
  2. Rankka tapaus, mutta tosi hieno juttu, ettet ole antanut pelon estää jatkamasta harrastusta! Mulle ei ole käynyt mitään noin hurjaa ikinä, enkä tiedä yhtään, miten reagoisin. Taannoisen nilkanmurtumani takia tosin lakkasin käyttämästä korkeakorkoisia/paksupohjaisia kenkiä, jos niissä ei ole yhtään tukea nilkalle (esim. pitkää vartta), joten siltä pohjalta voisin kyllä vähän arvailla... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NiiN no kyllä mullaki välillä ko olen Luckyn selässä ja se vähän kompastuu niin tullee vähän kylmän hiki ja muistuu mieleen tunteet tuosta onnettomuudesta mutta pakko vain jatkaa.

      Poista

Hei! Nyt julkaisen taas kommentteja blogiin, joten risut ja ruusut tänne siis.

Copyright @ Sunná. Blog Design by KotrynaBassDesign